Mä pystyn tunnustamaan, että menen kalastaessani kalastamaan. Jos mun pitäisi päästä luonnonrauhaan karkuun Ämmää tms, en tarvitsisi siihen vapaa mukaan. Itseasiassa mua jurppii kävellä jokirantaa ilman vapaa, joten mua ei ilmeisesti todellakaan "luonnonrauha" vedä vesille. Kun olen kalassa ni mä haluan saada kaloja. "Ei sen väliä saanko vai olenko saamatta" ja paskat, on sillä väliä. Määrällisesti on kalastus varmaan aiheuttanut mulle eniten vitutusta maailmassa heti ton Akan jälkeen. Itseasiassa, jos katsoo elämys/vitutus -balanssia, ni varmaan kalastus kallistuu pahasti sinne vitutuspuolelle.

Olen siis saaliskeskeinen paska, lisäksi joskus tykkään vetää pääni täyteen ja olla ihan hirveessä jurrissa. Synonyyminä käytän itsestäni termiä "ihminen"

Se, että haluan saada kaloja ei tarkoita sitä, että haluan tappaa ja ryöstää kaikki kalat vesistä. Sen jälkeen, kun oli useampi kymppihauki käynyt paatissa, lähti pahimmat kiimat sen kympin ylittämiseen. Yhä edelleen kun menen haukikalaan haluan saada kalaa, mutta siinä on aavistuksen erilainen mentaliteetti nykyään. Mutta toi ei silti poista sitä faktaa, että kalastaessa haukia olen yhä saalistamassa haukia.

Joskus syön kaloja, mutta suurimman osan päästän takaisin hellästi ja varovasti. Mielestäni kyllä kunnioitan vastapelureitani, vaikka niitä innokkaasti haluankin koukuttaa. Arvostan myös pieniä kaloja, joita saaliistani 98% onkin.

Tämä on minun suhtautumistani kalastukseen ja ymmärrän hyvin, että jotkut muut menevät sinne rauhoittumaan ja olemaan. Heille toivotan kireiden siimojen lisäksi rauhallista tunnelmaa ja hyvää fiilinkiä. Me mahdutaan hyvin samoille vesille

Pikaista tajunnavirtaa, josta ei pidä ajatella liian mustavalkoisesti...

Kyllä hyvien ystävien kanssa voi viettää vapaa-aikaa muutoinkin kun kalastamalla, mutta kun mennään heidän kanssaan kalaan, niin yhteinen tavoite on kyllä kalan saanti. Vaikkakin kalan saannin ohella ja kenties hyvinkin tärkeänä tuollaisilla reissuilla on ne muutkin seikat, niin kyllä se saalis siellä kuitenkin kiiluu merkityksellisenä. Jos ei näin olisi, niin voiko edes puhua kalaan menemisestä tai kannattaako sinne edes mennä.

Kalojen saamisella, mistä, millä sekä kenen kanssa niitä sitten saa on sitten jo lajinsa, josta voi muodostaa varsin yleispätevän "tarvehierarkian".

Pitäskö sitä sitten ilmottautua tähän samaan kastiin pässin kanssa.

Alottelin perhokalastuksen tuossa 12-13v kantturoissa, ja ikää tulee tänä keväänä 22 täyteen. Yhtään mittataimenta en ole saanut, enkä jaksa uskoa olleeni lähelläkään mittakalaa. Saalislistalta löytyy kirjolohia, +40cm pinturiharreja, siikoja, meritaimenta ja jopa pari laksiakin. Mitallista taimenta en ole kuitenkaan saanut, sellasia 35cm kaloja on suurimmat.

Kalastan 70% ajastani Ruunaalla, ja lopun 30% sitten pääasiassa Kitkalla, ja toki Kuusingillakin jonkun verran. Tiedän, et omat fiksaationi vaikuttaa taimenen saantiin, sillä mua etoo karmeat istarialueet. Ruunaalla en viihdy alaosissa, vaan vietän aikani Mustapyörteeltä ylöspäin, yleensä Haapavitja-Paasikoski -akselilla. Kitkalla ja Kuusingilla en koskaan mene sinne missä muut ovat, vaan etsin itelleni rauhaisan spotin, missä saan pyytää kuten haluan.

Rasioistani ei löydy yhtään liitsiä, eikä yhtään keltaista/punaista/oranssia/pinkkiä perhoa. Eikä niitä myöskään tule. Kaikki rasian perhot ovat erilaisia hyönteisjäljitelmiä, pinturit "perinteisiä" ja streamereissa villeintä linjaa edustaa tinseli. Spuddlerit, Muddlerit ja Casualit näyttelee suurta osaa streameriboksissa.

Tiedän et jos taimenen haluan, niin pinkki liitsi kuulalla ja lyijyllä siiman päähän, ja Murroolle viskomaan. Mut siinä ei oo sitä jotain. Mulle siinä ei oo mitään. Tiedän tämän oman ajatusmaailman köyhyyteni, ja olen siitä valmis sen hinnan maksamaan, mitä olen maksanut näiden 'ei mittataimenta'-vuosien aikana.

Et on meitä muitakin.

Tämä on hyvä keskustelu. Virkistävää, että porukka uskaltaa tunnustaa, että kalaa ei ole tullut. Vaihtelua noihin "kenellä on isoin ja kenellä lentää pisimmälle" -vääntöihin.

Kyllähän se tilanne tässä vaiheessa on sellanen, et on jokseenkin turhaa kusettaa itseään/muita näillä taimenhommilla.
Kun ei ole mitallista tullut, niin sit ei vaan ole, ja sillä siisti. Kertaakaan ei ole taimenpaikalla mikään veturi ollut kiinni, joten en oikein usko et se mitallinenkaan ois käyny kääntymässä siiman nokassa.

Ei sen puoleen, olin 12v kun metätyskortin suoritin, enkä ole yhtään ukkometsoa ampunut tänäkään päivänä. Teertä, pyytä, jänistä ja vesilintua on ihan sen mitä jaksaa syödä, mut mehtoja ei. On sitä niitäkin, ketkä metson heittää kylelleen joka syksy. Samoin niitäkin löytyy, ketkä nauttii taimenta ruokapöydässä joka vuosi. Itse en kuulu kumpaankaan näistä ryhmistä, vaan olen sellanen onnellinen kalamies, joka osaa pistää piipuksi, kun oikein ahistaa jokivarressa ukkojen taimenjutut. Jos oikein etoo koko homma, niin osataan sitä avata taskarikin, ja istua vaan rantapenkalla. Katella vaan jokea, ja miettiä et kyllä se vielä joskus, kun jaksaa uskoa siihen mitä tekee.

Nuorempana oli jotenkin sellanen apina selässä, et pitäs saada se taimen, kun se pitäs saada siks et sellanen pitäs saada. Nyttemmin olen keskittynyt 85% harjuksen kalastamiseen, ja olen todennut et kun taimenkuume iskee, niin otetaan bambu kaapista, ja lähetään taimenta onkimaan. Siihen asti nautin harjuksen pinturoinnista täysin siemauksin, ja lupaan vetää jatkossakin turpaan niitä, ketkä tulee jokivarressa kysymään et montakos mittataimenta sitä on tälle kaudelle tullut.
Loppuun pakollinen hymiö, et kalamiehet uskaltas jatkossakin tulla juttusille.

Hymiöhän se kait on tuokin.

Olen saanut taimenia, mitallisiakin - en yhtään sellaista mikä suureksi lasketaan. 3,2 kiloinen on ennätys, Kitkasta. Siellä piti käydä kymmenen vuotta ennenkuin napsahti. Mutta ainoa mikä oli ihan oikeesti hienoa oli ensimmäinen taimen, sitä en unohda niin kauan kuin muistan avata vetoketjun ennen vedenheittoa, sulkemisella ei ole niin väliä.
Sattumoisin se oli mitan täyttävä, 32 senttinen tumma punapilkkuinen köriläs. Se oli hieno kala ja pisti pumppuun kierroksia oikein kunnolla. Ajatelkaa nyt, oikea TAIMEN siiman päässä. Jessus että piti ottaa kossua ja käydä moneen kertaan ihailemassa vielä perattunakin...

Ja nyt tuon kokoinen ei ole mitään. Aika metkaa, johonkin parakraaffiin ylöskirjattu numerosarja arvottaa kokemuksen, 40 sentin taimen on jees, mutta 35 senttinen ei kelpaa. Mitäs jos taimenen alamitta palautettaisiin kolmeenkymmeneen senttiin? Olisiko nelikymppinen iso vai vieläkin isompi?

Onneksi on nuo mitalliset sentään saatu, sitä voi nauttia harrinkalastuksesta silloin harvoin kun siihen mahdollisuus on.

Joo, kiva reality-aihe tosiaan - ainaisen välineväännön ja -pullistelun sijaan. Ihan mukava, että joukossa on edelleen pyyntikansan jälkeläisiä, miehiä jotka toteuttavat vanhoja saalistusviettejään. Se on tervettä ja kuuluu kansalliseen geeniperimäämme. Kalatta jääminen on ennen merkinnyt paljon muutakin kuin vain saamamiehen maineen menettämistä.

Mittataimenia olen minäkin saanut. Voisi jopa väittää, että paljonkin. Silti kalalle lähtiessäni lähden minäkin saamaan kaloja - edelleen.

Nautin suuresti luonnossa liikkumisesta, mutta en ilman perhovälineitä tai haulikkoa. Tyhjän tallaaminen ei ole mun laji, eikä tyhjän pyytäminen.

Juu..en minäkään esim. Tenolle asti mene ihan vaan sen takia kun on niin mukava istuskella kivikossa..vaikka hyvässä porukassa se kuuluukin kuvioon.Kyllä siellä jossain käpyrauhasen seutuvilla on kuva lohesta ja vieläpä aika isosta.Tuo kuva säilyy kunnes se ehkä vielä joskus kopsahtaa ja tulee kuiville..ja pääsen sitten laajentamaan näkemyksiä..vielä isommasta !Eipä silti,titti kelpaa mainiosti ja olisi erittäinnii mukava käydä jossain pienemmän lohen virralla misssä esim.Kirka viihtyy poissa ison ojan lieveilmiöistä.Vaikka miten olisin nähnyt unikuvia lohista,niin saaliittakin on pitänyt palata muutaman kerran,harvemmin mitään mainittavampaa muutenkaan.Silti sitä saalista kaipailee vaikka helppo on sanoa ettei se niin tärkeä asia ole..ainakaan silloin kun sitä ei ole...Kalaan menen kyllä kalalle,siinä sitä sielun lepoa ym.luontojuttua saa ihan samalla vaivalla kuin että hakisi vain niitä erikseen ...Tyhjiä reissuja tulee aivan varmasti kaiken sortin paikoissa,mutta tuntuupahan paremmalta kun sitten joskus taasen onnistuu.Tyhjät reissut ne vasta ukkoa opettaa ottamaan selvää mikä meni pieleen vaikka olin niin mahoton kalamies olevinnaan?
Savon Sanomissa oli nurkkavitsinä aeka hyvä:Ukko tuli tyhjin käsin pilkiltä.Emäntä tiedusteli saalista niin ukko totesi:"Paesta sinä nuo syöttitoukat niin minä nuolen tämän pilikin kirkkaaksi...!"

Jos niitä apinoita haluaa selässään kantaa, niin voin vakuutta että koko elämäksi niitä varmaan riittää. Ensimmäisen mittataimenen kun sain, niin ensihuuman haihduttua tuli ajatus että ompahan melko pieni. Ja ajattelin että seuraavan taimenen jos otan, niin 60cm pitää mennä rikki. Ei oo tuo raja vielä paukkunut joten saadut taimenet ovat saaneet vapautensa takaisin. Mutta ei tuo kuuskytsenttinen ole apinaa niskaani nostanut, vaikka lienee helpompi lotossa jättipotin saaminen, kun yli 60cm taimenen näiltä suomen koskilta .

Höpsistä. Lotossa suhde noin 1:16.5 miljoonaa ja mulle on nuita 60cm kaloja kertynyt. Sitä vaan pitää muuttaa suhtautumista harrastukseen ja unirytmiä niin kyllä niitä osuu kohdalle

60 senttiähän olisi taimenelle sopiva alamitta...

Oon nyt pari päivää tätä asiaa taustalla makustellut ja aika monenlaisia ajatuksia tyhjänpyynti herättää. Aika paljon on muuttujia ilmassa. Allekirjoittaneelle kalastus on rentoutumista, mutta kyllä siihen ehdottomasti myös saalisvietti kuuluu. En voi valehtelematta kovinkaan usein sanoa reissun olleen viimeisen päälle onnistunut jos mitään kontakteja kalaan ei ole saanut. Toisaalta taasen, kun luin eilen tuon Harripyörteen oikein mainion artikkelin ajatuksella läpi tuli siitäkin hieman kadehdittava olo ja nauttisi varmasti tuollaisesta oikeasta rauhoittumisesta ja kiireettömästä menosta varmasti ilman kalojakin. Harmi kun pitkiin reissuihin ei ole mahdollisuutta ainakaan vielä.

Osittain on myös ehdottomasti paikasta kiinni kalastuksen mielekkyys jos sitä etenkin tyhjänpyytämiseen vertaa. Jos menen uudelle koskelle jossa en ole käynyt ja paikka muutenkin miellyttää silmää, niin silloin ei kovin pahalle tunnu mp keikka. Mutta jos taasen menee koskelle jossa on käynyt usein ja etenkin jos se on ruuhkaisempaa mallia, niin kyllä se mp vähän kirpaisee. Muutenhan sinne olis sama mennä ilman vapaa pakatillinen makkaraa ja olut-tölkki mukana jos näin hivenen kärjistäen sanotaan. Joskaan ei se tyhjänpyynti äksyksi saa, mutta hienoinen pettymys puseroon hiipii. Viime kesänä hiipi turhan usein. Uskon näin monella olevan, mutta riittääkö pokka sitä myöntämään.

Tässä ketjussa sivuttiin myös noita perhovalintoja ja itse en oikein täysillä ymmärrä kiihkoiluja tyyliin "heitän vaan pinturia" tai yleensäkkään ehdotonta suhtautumista kalastuksessa ja yleensäkkään elämässä mihinkään. Etenkin jos sitä tuputtaa joka taitteessa. Sitä voi verrata minusta suoraan ovelta ovelle kiertäviin vartiotorni-nimistä opusta jakaviin henkilöihin. Tosin kyllä itselläkin on vähän turhan ehdoton asenne tiettyjä vähemmistöryhmiä kohtaan, mutta koetan työstää sitä Oon omilla reissuillani koettanut vaihdella tyylejä eli jos nyt esim. äsyllä, huopanalla tai nokisellakin kalastaa, niin eipä tule pinkkiä liitsiä uitettu. Mutta en kyllä karsasta niittenkään käyttöä jos kalastettava paikka näin vaatii. No tämä oli taas aika pitkä jaarittelu, mutta loppusummana sanoisin, että kyllä saaliilla ja/tai kalatapahtumilla on omassa kalastuksessa merkitys. Merkityksen suuruus tosin vaihtelee erittäin suuresti. Tulis nyt vaan se kesä äkkiä

kyllä sitä nykyjään tulee mentyä pääsääntösesti nauttimaan kauniista luonnosta ja rauhasta. Ystävien seurassa kalassa sitte hauskoista jutuista, lepposasta meiningistä ja toki myöskin suomen kauniista saaristosta tai jotain. Mukavaahan se on jos saalista tulee toki.(pientä kisailua pitää aina olla) Pakko saada kalaa mentaliteetti ei oo koskaan mielessä. Pohjimmillaan ideana on juuriki nautinto ja arjesta irti päästäminen. Ei sitä harrasteesta viiti tehä itelleen rasitetta.

Ymmärrän kyllä muinaiset saalisvietit, jolloin saadut kalat oli arvokas ravinnonlähde, mutta tänä päivänä, etenkin kun Äiti Suomen kalakantojen tila on melko heikolla/epäterveellä pohjalla, koen, että kala on arvokkaampi vedessä ku pöydässä. Tämä koskee siis luontaisesti lisääntyviä lajikkeita. Pakkasen täyttäminen ei oo mun juttu. En paheksu ketä niin tekee, mutta kala on parhaimmillaan tuoreena. Sitä verta kulinaristi sitä kait sitte o. Eli muutama maistiainen periaatteella mennään.

Kyllä sitä ruuhkakohteillaki tulee käytyä pahemman puutteessa. Kevät saaristossa on kuitenki parasta. Linnut laulaa ja aijai. Kohta se on taas edessä.

Minulle kalastus jakautuu hyvin pitkälti kahtia. Reissuihin, joissa sitä kalaa oikeasti lähtee hakemaan ja reissuja, joilla ei niin väliä saaliilla ole.
Etenkin pitkän talven jäljiltä on mukava saada tapahtumia ekoilla reissuilla. Tai no viime kesänä tapahtumia oli sen verran mukavasti, että ainakaan vielä tämä saaliinhimo ei ole iskenyt. Toisaalta toissavuoden kuusinki-reissu on yksi mahtavimmista, vaikka taimenta ei hyppyjä konkreettisemmin nähtykään ja hartsaa en viitsinyt edes yrittää.

Mutta en minä kyllä kalaan lähde ilman ajatusta, että olisipa kala kiva haaviin asti saada. Se haittaako tuo kalattomuus onkin sitten eri juttu. Monesti riittää, että näkee, että kaloja on koskessa. Silloin tulee olo, että pirut en ollut tänään kyllin taitava. Se on puuduttavin tilanne, jos koko päivän heittää kuollutta virtaa. Silloin edes toiveet kalan saannista tuntuvat NIIN kaukaisilta.

Ainoat kerrat, kun kalatomuus on todella syönyt sattuivat alkukesään 2008. Olisiko 3-4 reissua keväästä mennyt siten, että karkuutuksia kyllä siunaantui, mutta haaviin asti ei juuri kaloja tullut. Oli se vain iso helpotus kun sitten kala alkoi tulla myös haaviin asti...

Mulle perhokalastus on aina - kaiken muun ohessa - merkinnyt sapuskan hankkimistakin. Tämän päivän tehotuotettujen, prosessoitujen ja lisä-/säilöntäaineistettujen ravintoaineiden suuhun tunkeminen alkaa tuntua aika vastenmieliseltä.
Siksi haluan kalastaa kaloja, joita voi hyvällä omallatunnolla syödä.

Antibiooteilla ja prosessoiduilla rehuilla kasvatetut taimenet eivät kyllä kovin luomua ole. En ongi niitä.
Villi taimen on taas nykyään jo uhanalainen eläin. En ongi niitäkään ruuakseni, enää - enkä edes käy kiusaamassa.
Haluan kuitenkin syödä luonnollista, makrobioottista ruokaa. Siksikin kalastan lohta.


PS: Näinhän se on, että pakastamalla ei parane kuin karpalo ja koskenkorva. Silti pakastettu lohi on minulle parempi vaihtoehto, kuin makkara.