Yhden miehen prinsiipit, yhdelle joelle –
huomioita pikkulohen pyynnistä

teksti: Utsjoen Kirka, kuvat: J. Kautovaara ja Utsjoen Kirka

Vettä sataa, joki tulvii. Elokuun puoliväli on käsillä. Lohennousu Tenon sivujokiin on jo hiipunut. On aika kirjoittaa jotain….

Pyydän heti tässä vaiheessa lukijaa huomioimaan, että seuraavana esitettävät teesit ovat kehittyneet ja kristallisoituneet tähän muotoonsa viimeisen kymmenen vuoden aikana. Pohjoiseen muutettuani, muuttui käsitykseni pikkulohien pyynnistäkin melkoisesti. Huomasin, etten oikeastaan ollut aiemmin osannut kalastaa lohta lainkaan! Sattumakaloja lähinnä olivat siihen astiset saaliini. Kun olen saanut viime vuodet rauhassa kalastaa joilla, joissa on riittävästi nousevaa lohta, ovat asiat alkaneet loksahtaa paikoilleen ja tapahtumat moninkertaistuneet. Kaikki mitä kerron, perustuu siis vain omiin kokemuksiini ja havaintoihin. Jonkinlaista tukea "argumenteilleni" antavat varmasti näiltä parilta joelta saamani reilut viitisen sataa pikkulohta.

Aiemmin kalastelin Norjanpuolen jokiakin mutta viimeisen puolivuosikymmentä olen pysynyt pääosin muutamilla kotijoillani, opiskellen niiden erityispiirteitä. Kalastusvuorokausia, jos nyt niin voi sanoa, kertynee minulle kesässä noin viisi-kuusikymmentä.
 

50 – 90 cm

Tuohon skaalaan mielestäni mahtuvat pikkulohet ja tuon mittaisten kalojen pyynnistä tässä kirjoitan. Isojen yli metristen lohien pyynnistä on kirjoitettu paljon. Pikkulohet sen sijaan ovat jääneet aivan liian vähälle huomiolle. Ison lohen kalastus on pikkulohen pyyntiin verrattuna melkoisen yksitoikkoista, puuduttavaa puuhaa, joka luvalla ei ole välttämättä edes tärppiäkään odotettavissa. Askel-askel-heitto, askel-askel,-heitto, askel-askel-heitto -tyyppinen kalastus ei välttämättä kiehdo kaikkia. Moni perhokalastaja valitseekin mieluummin pienet monimuotoisemmat joet, pienemmät lohet ja paljon tapahtumia!

Pikkujokien lohenpyynti muistuttaa myös jossain määrin enemmän taimenen kalastusta, joten siihen on helpompi päästä sisälle. Lisäksi titin/jalan kalastukseen ei tarvitse hankkia erikseen kalliita kahdenkädenvälineitä. Etelä-Suomessa käytettävät yhdenkäden taimenvavat toimivat mainiosti myös pienemmän lohen pyynnissä.

Olen yrittänyt seuraavassa tuoda esille asioita, jotka toivottavasti silottavat aloittelevan titinpyytäjän kivikkoista polkua.

Perhonvalinta

Oikean, siis ottavan perhon valitseminen perukkeen päähän on varmasti yksi mielenkiintoisimpia ja ristiriitaisimpia valintoja perhokalastuksessa. Syövien kalojen kanssa on helpompaa, ainakin silloin kun ne ovat syönnillään, tarvitsee vain jäljitellä perholla kalojen ravintokohteita. Helppoa, ainakin teoriassa, muttei siitä tässä yhteydessä enempää.

Kuinka valita sitten se oikea lohiperho, perho joka saa kalan nousemaan ja poimimaan tuon karvoilla ja höyhenillä verhoillun koukun suuhunsa? Lähdettäköön siitä, että perhoissa on kolme tärkeää piirrettä, muuttujaa. Ne ovat: väri, koko ja substanssi/hahmo. Seuraavassa muutamia mietteitäni noista perhon ”muuttujista”.

Minkäväristä perhoa milloinkin? Luulin jo tietäväni nämäkin asiat, ennen tätä kesää 2009. Silloin kuitenkin lohet panivat taas kaikki vanhat väriopit uusiksi. Yleensähän ollaan sitä mieltä, että kirkkaalla kelillä kannattaa käyttää kirkkaanväristä perhoa, pimeällä tummaa ja pilvisellä siltä valiltä. Niin yleensä. Tämä kesä oli kuitenkin poikkeus. Valaistuksesta piittaamatta kalat iskivät heinäkuun puolivälistä eteenpäin vain tummaan (mustaan) perhoon. Samansuuntaisia havaintoja oli myös "ison-ojan–melojilla", kun asiasta keskustelimme.

Käyttämäni Sarveton Jaakko oli useita kesiä peräkkäin aivan takuu-peli heinäkuun puolivälistä aina kuukauden eteenpäin. Tänä kesänä se toimi vain alkukaudesta, loppukesästä se ei antanut tärppiäkään, vaikka luottoperhona sai kyllä peliaikaa. Kaikesta huolimatta sellaiset pysyvät muistijäljet aivoihin ovat jääneet, että veden ollessa värjäytynyttä on kupari/ruskea väri on ollut haluttu. Musta on yleensä toiminut todella hämärässä ja taas aivan kirkkaallakin kelillä  muttei sellaisella puolipilvisellä säällä (tänä kesänä kuitenkin musta oli yliveto väri kelillä kuin kelillä).

Miksei sarveton Jaakko toiminutkaan tänä vuonna? Entä miksi SE ottiperho vaihtuu lähes joka vuosi? Miksi Rusty R.A.T toimii vain joka kolmas tai neljäs vuosi? Miksi ei sama perho toimi läpi koko kesän? Miksei ylipäänsä mikään teoria voi pitää paikkaansa lohenkalastuksessa? Sitä olisi varmaan suhteellisen hyvin taloudellisesti toimeentuleva mies, jos noihin kysymyksiin osaisi vastata. Vielä viime kesänä olisin ehkä jotain osannut sanoa.

Jos en muuta uskalla väittää perhon valinnasta, mitä väriin tulee, niin ei kannata pitkään sitä vanhaa hyväksi tunnettua ottiperhoa liotella, ellei siihen ala napsumaan. Reilusti vaan kokeilemaan uusia, epäortodoksisiakin värejä ja väriyhdistelmiä. Kokeilemalla se oikea löytyy. Siis perinteisillä sidoksilla kannattanee aloittaa mutta jos ei tapahtumia ala kuulumaan on syytä melko pian aloittaa perhonvaihtoralli. Tittijoella menee itselläkin usein tovi, ennen kuin se päivänperho löytyy.

Usein vaihdan myös perhon heti kun olen sillä saanut kalan varsinkin jos olosuhteet ovat edellisestä kalastussessiosta muuttuneet. Haluan saada välittömästi varmuuden oliko kyse ns. vahinkokalasta vai onko perho todellakin oikea senhetkisiin olosuhteisiin. Kun kaloja on paljon, kuten pikkujoilla tahtoo olla, osa aggressiivisista lohista ottaa helposti ”väärään” perhoon. Perhokalastaja tekee siten helposti noista muutamista sattumakaloista aivan vääriä johtopäätöksiä.

Vaihtamalla perhoa aina jokaisen saadun kalan jälkeen, alkaa tilanne pikkuhiljaa hahmottua. Elleivät muut kokeillut ehdokkaat anna tapahtumia, kannattaa välillä laittaa taas se kalan antanut perho siiman päähän. Mikäli siihen tärähtelee taas, on sen hetken ottiperho löytynyt. Tämän jälkeen tehdään enää hienosäätöä etsimällä tilanteeseen sopivinta kokoa. Helppoa, eikö totta?

Mitä eroa on sitten perhon koolla ja hahmolla/volyymillä? Onko koolla merkitystä ja jos on, niin kuinka paljon? Ne vanhat nyrkkisäännöthän sanovat, että mitä enemmän vettä, sitä isompi perho. Näinhän se on, yleensä. Onneksi tuota ”kiveen hakattua totuutta” eivät ainakaan omalla kohdallani kalat ole niin paljon raiskanneet, kuin muita ”totuuksia”. Olen myös havainnut muutamia prinsiippejä, jotka melko usein pitävät paikkaansa.

Silloin kun keskisuuret, sellaiset ns. normaalikokoiset sidokset eivät toimi, kalaa jostain syystä usein miellyttää todella pienet tai suuret perhot. Pikkujoilla olen usein huomannut kalastajien käyttävän aivan liian suuria perhoja. Isot perhot toimivat kyllä alkukaudesta, mutta vesien lämmettyä ne menettävät tehonsa. Siinä sitä sitten hämmästellään, kun joku aivan pikkuriikkisillä sidoksilla vetää kalaa kuin suokuokalla ”kuutos-koon-miesten” vetäessä mp:tä. On huomattava, että #6 koukkuun sidottu perho on pikkujoella iso perho.

Itselläni on käytössä ohutrunkoisia sekä voimakkaammin hahmottuneita perhoja, joita käytän hieman eri paikoissa. Yleisimmin perukkeessa killuu aika niukka sidos. Voimakkaan substanssin omaaville perhoille on myös kuitenkin oma tilauksensa. Putouksien alapuolisissa kuohuissa ja kovissa koskipaikoissa ovat isot, voimakkaan hahmon omaavat perhot osoittautuneet parhaimmiksi. Painottamalla perhoa ilmeisesti pienempikin sidos kelpaisi tällaisissa paikoissa? Itselläni ei kuitenkaan ole lohien larvastelusta kokemusta, koska en käytä painotettuja perhoja enää.

Veden määrän ja laadun lisäksi perhon valintaan vaikuttaa myös kalastettavan kohdan paikallinen ns.makro-vesitilanne. Perhon koon valintaan vaikuttaa mielestäni eniten ottipaikan vedensyvyys, virtausnopeus ja pyörteisyys - noiden kolmen muuttujan summa. Mitä kovempi ja pyörteisempi virtaus ja syvempi joen kohta, sitä suurempaa perhoa lienee syytä käyttää. Huomattavaa on, että nuo paikalliset makro-olosuhteet saattavat muuttua jo muutaman metrin matkalla huomattavasti. Perho, joka saattaa jossain ottipaikassa olla tappavan tehokas, ei toimikaan parin metrin päässä enää ollenkaan. Se onkin jo väärän kokoinen,  liian iso tai liian pieni. Kotijoellani saatan käyttää saman kalastusrupeaman aikana, jollain tietyllä jokipätkällä, hyvinkin erikokoisia perhoja, aina numero neljästätoista kakkoseen. Perhon koko kannattaa siis aina sovittaa kuhunkin ottipaikkaa sopivan kokoiseksi. Kokemuksen kautta oppii virrasta lukemaan kunkin paikan ”kokovaatimukset”. Tosin tämän jatkuva perhonvaihto kesken laskun voi olla hieman vaikeaa isommilla joilla ja ”rinkipaikassa”.

Voiko muuten pikkujoen kokemuksia hyödyntää isojen jokien ja kalojen kalastuksessa? Uskoisin näin. Tuskin muuten soutajat minulta niin usein tiedustelisivat mihin perhoon milloinkin ottaa ja millä olen pikkulohia saanut. Jos kyseessä on joku uusi muunnos tai malli, olen usein sitonut ”melojille” soutuversion perhosta ja monta yli metrin kalaa on näilläkin perhoilla veneisiin koukattu.

Yhteenveto uppoperhoista: Jokaiselle joelle löytyy ne muutamat ”varmat” perhot - näitä erikokoisina rasiallinen mukaan reissuun. Lisäksi muutamia omia luotto-/intuitiosidoksia mukaan.

Uppoperho vai pinturi?

Tämä ei olekaan ihan mielipide- tai mieltymyskysymys. Ei todellakaan ole sama kalastaako uppo- vai pintaperholla, jos kaloja aikoo saada. Itse kuljen aina kahden vavan kanssa jokivarressa  ja kahdestakin syystä. Toinen on uppoperhovapa ja toisessa on aina pinturi päässä. Näin minulla on aina myös käsillä varavapa  jos toinen sattuu katkeamaan.

Olen huomannut, että joessa on selviä sekä pinturipaikkoja että uppoperhopaikkoja. Jostain paikoista on äärimmäisen vaikeaa saada kalaa nousemaan pintaperhoon mutta uppoperhoon kala napsahtaa heti kiinni. Sama pätee myös toisin päin. Sillä poikkeuksella, että näistä pinturipaikoista on yleensä edes mahdotonta saada kalaa ottamaan uppoperhoon. Miksi näin, tiedä en?

Useimmat ottipaikat ovat kuitenkin sellaisia, että kummatkin kalastustavat toimivat. Kahden-vavan-taktiikalla on myös saavutettavissa eräänlainen yllätysmomentti. Mikäli kala käy tälläämässä esim. uppoperhoon, muttei tartu, kannattaa välittömästi kokeilla pinturia samalle kalalle. Usein tämä pikku ylläri toimii ja kala häkellyksissään iskee perhoon. Sama toimii taas toisinkin päin. Jos kala vain käy kastelemassa pinturia, muttei ota sitä suuhunsa, pieni uppoperho ratkaisee helposti pelin kalastajan eduksi.

Minkälaista pinturia sitten kannattaa käyttää? No, tämä sitten onkin jo enemmän makua-asia. Bomberit muunnoksineen toimivat yleensä hyvin aina kun vain valoa riittää. Yöllä ongittaessa sen sijaan paremmin tuntuvat kelpaavan mustat klinkhämer-tyyppiset, syvällä kelluvat sidokset. Aamulla, kun ensimmäiset auringonsäteet osuvat jokeen, on taas aika vaihtaa korkealla kelluvaan pinturiin.

Mielenkiintoinen yksityiskohta on se, etten skatereillä ole onnistunut ollenkaan niin hyvin näillä kotijoillani, kuin Norjan kirkkaampi vetisillä pikkujoilla. Aggessiivisesti kalastettuna eivät bomberitkaan ole toimineet niin hyvin kuin aivan vapaasti viistämättömästi uitetut. Miksi viistävä perho ei oikein ole toiminut Suomen puolella? Jaa’a – kunpa tietäisi.

Entä se pinturin oikea koko? Se on aivan jokikohtainen kysymys. Jokaisella joella on oma ideaali kokohaarukkansa, johon ei tunnu oikein olevan selvää loogista vastausta. Alkukaudesta isot perhot, loppukaudesta pienet -sääntö toimii varmasti. No ainakin niin varmasti kuin mikä tahansa muukin sääntö lohenkalastuksessa.

Vedenlämpötilasta olen sen verran pannut merkille, että omalla joellani pintaperhon mahdollisuudet huononevat olennaisesti, jos vedenlämpö menee alle 11 asteen. Muuten pintaperho toimii läpi kauden ja mikäli vesi lämpiää liikaa (18+) alkaa pinturi olla se ainoa perho, jolla kaloja saa.

Ottipaikat ja pysähdyspaikat

Lohet pysähtelevät noustessaan kutujokea ja näistä pysähdyspaikoistahan niitä sitten yritetään pyydystää, tämähän lienee selvää jokaiselle. Mutta ei liene yhtä selvää se, että on paikkoja joissa lohi ei iske, vaikka siihen olisi topannutkin. Usein näkee kalastajien epätoivoisena yrittävän saada näitä flegmaattisia kaloja innostumaan perhoistaan ja mikään ei tunnu kelpaavan. Eikä kelpaakaan. Tietyissä paikoissa lohet kirjaimellisesti nukkuvat eli suurin osa kalan aivoista on unitilassa. Tällaisia paikkoja ovat monesti rauhalliset virran osat. Kalan ”herättäminen” tällaisesta paikasta ja tilasta on todella haastavaa ja usein turhaa. Eikä tuollaisessa paikassa kannata vetää vääriä johtopäätöksiä perhojen toimivuudesta tai pikemminkin toimimattomuudesta.

On olemassa siis paikkoja joissa lohet ”nukkuvat” ja sitten paikkoja joissa ne vain keräävät voimiaan aktiivisina ja lisäksi vielä paikkoja joissa kalojen vireystila vaihtelee. Yleisesti kosken niskalle tullessaan on kala juuri kosken noustuaan vielä hyvin aktiivisessa vireystilassa.

Sitten joesta löytyy usein sieltä täältä kalan pysähdyspaikkoja, joista lähes aina saa kalan nousemaan olipa siiman päässä millainen suti tahansa. Tällöinkään ei pidä antaa tapahtuman johtaa harhaan, mitä tulee perhon ansioihin.

Kalat sijoittuvat pysähdellessään aina mahdollisimman suotuisille virran alueille. Nuo alueet näyttävät vaihtelevan enemmänkin vedenkorkeuden, kuin lämpötilan mukaan. Lohi ei tunnu olevan niin tarkka vedenlämpötilan suhteen kuin esimerkiksi taimen.

Isolla vedellä lohet tuntuvat viihtyvän niskoilla yllättävänkin kaukana nieluista. Kun vesi vähenee, kalat siirtyvät yhä alemmas nieluihin, kunnes lopulta katoavat täysin koskien niskoilta. Todella niukalla vedellä kaloja löytää enää kovista koskipaikoista tai isoista suvannoista.

Olen löytänyt myös monttuja, jotka toimivat lohien asento- ja ottipaikkoina vedenkorkeudesta riippumatta. Tällaiset paikat ovat todella harvinaisia, mutta sitäkin mukavampia. Yleensä ottipaikat vaihtelevat vedenkorkeuden mukaan. Miten nuo paikat sitten oppii erottamaan? Noh, kantapään kautta tai sitten kuuntelemalla nöyrästi kyseisen joen hyvin tuntevia kalastajia.

Aktiivisuusajat

Jokaisella joella on omat H-hetkensä eli ajat jolloin kalat ovat aktiivisia. Nämä ottiajat kannattaa painaa mieleen ja keskittää omat taukonsa kalojen ”nukkuma-aikojen” mukaan. Joka päivä ei kuitenkaan tällaisia aktiivisuusjaksoja ole lainkaan. Välillä kalat laittavat suunsa tiukasti kiinni, eikä mikään tunnu häiritsevän niiden sielun rauhaa. Jos huomaan, että kaloilla on ”ne päivät” meneillään, en juuri tällaisina päivinä viitsi kalastaa ollenkaan. Kerään itsekin voimia, koska seuraavana päivänä voi tilanne olla täysin toinen.

Mikä sitten vaikuttaa kalojen aktiivisuuteen ja aggressiivisuuteen? Lyhyt vastaus: En tiedä. En ole huomannut mitään logiikkaa tässä(-kään) asiassa.

Perhon tarjoamisesta lohelle

Tämä onkin sitten varsin mielenkiintoinen aihe. Miten perho tulisi kalalle tarjoilla? Vastaus on yksinkertainen: siten, että lohi iskee perhoon. Kannattaa kokeilla useampia uittotapoja, ellei tavallinen 45 astetta alavirtaan -heitto tuota tulosta. Itse kyllä pääosin kalastan tuolla ”perinteisellä”, koska uskon perhon oikean koon ja värin olevan yhtälön tärkein tekijä.

Toisella sijalla sitten vasta tuleekin perhon uittaminen, tärkeä asia sekin, joissain tilanteissa. Entäs sitten se perhon uinti? Tämä onkin hieman hankalampi juttu. Soutajille sitomissani perhoissa ei ole yleensä siipeä kuin nimeksi. Joissakin on ollut vain kymmenkunta, kaksi kertaa koukun rungon pituista karvaa siivessä ja suuretkin lohet ovat näihin iskeneet. Ne perhot eivät kuitenkaan ui siinä merkityksessä kuin se yleensä ymmärretään. Perhot mennä laahaavat vedessä vain pitkät siipikarvat väpättäen. Niin, joskus nuo kelpaavat, joskus eivät.

Entäpä lohinymfit, joita toisinaan myös käytän menestyksellä? Ne vain ajelehtivat vapaasti lohien yläpuolella ja ovat joskus ylivoimaisia, juuri tuolla uittotyylillä.
Uinti ja uittaminen ovat siis kaksi aivan eri asiaa. Tärkeämpänä pidänkin sitä, miten perho uitetaan kalalle eli tarjoillaan sille. Perhon nopeus ja lohen havaintopiiriin tulokulma ovat olennaisimpia asioita.

En ole koskaan putkiperhoja tai vastaavia käyttänyt, joten em. asiat eivät koske näitten ”kettutööttien” käyttöä. Niille varmaan eläväinen uinti on luonteenomaista ja tärkeää? Levysiipisistä on sentään jotain kokemusta minullakin. Ensimmäisen tittini nimittäin sain Alakönkään särkilta levysiipisellä #4 Peuran Yöllä vuonna 1976. Nykyään harvahkot karvasiivet ovat kyllä syrjäyttäneet klassiset sidokset rasioissani.

Vähän välineistä

Minkälaisilla vehkeillä siellä oikein pärjää? Pohjoisen joilla käytettävien välineiden luokan määrittää yleensä tuuli ja joskus harvemmin myös veden korkeus. On lähdettävä siitä, että lähes aina tuulee ja kovaa. Mikäli aikoo kalastella vain yksillä välineillä lienee #7 oikea valinta. Kuutosen vavalla ei enää oikein tuulella tahdo osua koko jokeen puhumattakaan siitä, että pinturi pitäisi toimittaa useita perättäisiä kertoja pesuvadin kokoiselle "tontille". Luokka #8 alkaa taas olla jo vähän hätävarjelun liioittelua. Kasin siiman heittely lyhyelläkin vavalla alkaa pidemmän päälle tuntua ranteessa ja nautittavuus kalastuksesta katoaa. Kasin vavoillekin on kyllä käyttöä ison veden aikaan ja oikein kovalla tuulella.

Kauniilla ilmalla, vesien ollessa matalalla, voi myös kokeilla harrastamaani extreme-lohestusta. Tämä tarkoittaa pikkuluokilla, #2-4, tapahtuvaa lohestusta. Tyynellä ilmalla ja pieniä perhoja käytettäessä onnistuu pikkulohen pyynti aivan mainiosti noilla extreme-kevyillä välineilläkin. Moni lohenkalastaja kuitenkin tyrmää koko ajatuksen heti mahdottomana ja pelkkää tietämättömyyttään. Jalkaluokankin kalat käyttäytyvät yllättävän rauhallisesti ollessaan pikkuvavassa kiinni. Perhon kiinnityksen jälkeinen ensimmäinen ryntäys ei ole yleensä kuin korkeintaan muutamia kymmeniä metrejä. Kalan väsytys yleisestikin sujuu yleensä lähes samassa ajassa kuin vankemmillakin välineillä. Lisäksi olen huomannut, että kalat pysyvät jopa paremmin kiinni keveissä välineissä, kuin #7 - 8 vavoissa.

Entä se vavan mitta? Olen kalastanut lohta monen pituisilla yhdenkädenvavoilla aina 6'6" mittaisista tuonne 11-jalkaisiin. Tällä hetkellä eniten käytän pintaperhostelussa 7'- 8' vapoja ja uppoperhovapana 9,5-10-jalkaisia. Mikäli kalastaisin vain yhdellä vavalla olisi valintani #7 siimalla, lyhyilläkin heitoilla toimiva 9-jalkainen vapa. Kannattaa huomioida, että käytän itse jokikalastuksessa lähes aina yliluokkaisia siimoja vavoissa, koska kalastusheitot ovat lyhyitä. Esimerkiksi #7 -vavalla tarkoitan vapaa, jolla heittää mukavasti luokan seitsemän siimaa, eli vapa yleensä on todellisuudessa valmistajan toimesta luokiteltukin kuutoseksi.

Kelat ja siimat ovat sitten aivan makuasioita. Pikkujoella riittää jarruton kelakin, kunhan sinne mahtuu viitisenkymmentä metriä pohjasiimaa. Kelluvalla siimalla tulee toimeen matalilla lohijoilla hyvin. Tulvan sattuessa on uppoavakärkisillekin siimoille/perukkeille joskus käyttöä mutta kokouppoavat tai intterit ovat aika hankalia. Ne sopii ehkä unohtaa kokonaan.

Perukkeen vahvuuden kanssa ei sitten kannata leikkiä vaikka keveilläkin välineillä kalastaisi. Ei liene mielekästä käyttää alle 0,25 mm kärkeä, kun lohi ei siitä perukkeen paksuudesta piittaa mitään? Toisaalta ei ole järkevää kalastaa pikkuperhoilla ylimitoitetuillakaan kärjillä. Perhon koosta riippuen perukkeen kärjeksi valitsen 0,25 - 0,35m monofilin vavan luokasta välittämättä. Nyrkkisääntönä perukkeen maksimipituuteen voidaan pitää vavanmittaa, lyhyempikin se voi olla ja paljonkin. Lyhyellä perukkeella on helpompi kalastaa eikä sen pituus vaikuta tapahtumien määrään.
 

Tärppejä tulee, vaan ei tartu

Tuo lienee jokaiselle lohenkalastajalle tuttu tilanne. Ei auta vaikka koukut olisi viilattu kuinka teräviksi tahansa. Ei auta teetkö vastaiskun vai olet tekemättä. Ei auta olipa siiman päässä sinkku- tai kolmihaarakoukkuun sidottu perho. Mikään ei auta, näin se vaan tahtoo olla. Tuntuu kuin toisinaan lohet kävisivät vaan nykimässä perhosta karvoja tai sitten ovat kiinni parin potkun ajan ja irtoavat. En ole tuohon ilmiöön mitään loogista selitystä löytänyt. Jotkut asiat vain ovat.

Lopuksi

Kaikki mitä edellä olen kertonut on siis täysin subjektiivista pohdiskelua. Mikään ei ole totta, välttämättä. Olen varma, että monella lohenkalastajalla on täysin päinvastaiset käsitykset monista asioista. Siinä varmaan se lohenkalastuksen suola onkin, se on niin mystinen ja moniselitteinen laji.